KIERTOLIITTYMÄ

Käynnissä on falling plates-kilpailu, joissa mitataan kenen hermo pitää ja kuka on kohdistanut aseensa asian mukaisin toimin. Hypätäänpä päivä ajassa taaksepäin.

Tampere, aamu yö. Pakkaan tavaroita kiireessä, samalla kiroten omaa tyhmyyttäni.
Miksi ihmeessä mä lupauduin tähän, en mä halua viettää viikonloppuani heitellen hylsyjä jossain kylmällä ampumaradalla kuunnellen juttuja kuinka fasset juoksee sheltteriin ku iipot taas ampuu.
Pakkaan kuitenkin tavarani, koska luvattu on, ja lupausta ei auta rikkoa. Kyyti kaartaa pihaan, ja on aika nousta jouselle ja lähteä kohtaamaan nuo vitutuksen pahat haamut.

Pikkuhiljaa jengiä tulee autoon lisää, ja matka etenee aamuauringon kajastaessa horisontissa. Lähtö Haminaan tapahtui kuitenkin niin aikaisin, että kukaan meistä, kuljettajaa lukuunottamatta, ole oikein vielä herännyt aamuun. Ja jos totta puhutaan, eipä tainnut kyllä kuljettajallakaan kaikki silmät vielä auki. Nukahdan, ja koetan hieman korjata viime yön lyhyeksi jäänyttä lepoa.

Pidimme tauon Nastolan ABC:llä. Pikkuhiljaa puheensorina alkaa ja nauruakin jo rupee kuulumaan. Tyypillistä rt-huumoria, josta jokainen saa osansa niin hyvässä kuin ”pahassakin”. Matka jatkuu jo virkeämmin koska kaikki miinus yksi ovat nauttineet ravitsevan aamiaisensa kahvin ja pullan muodossa. Totuushan on että rauhanturvaajakin marssii vatsallaan. Saavuimme Haminaan hieman myöhässä, mutta kun Hämeestä ollaan, on meille lupa myöhästymiseen myönnetty jo geeniperimässäkin. Tai ainakin asuinpaikan mukaan.

Tervetuliaspuheen keskelle on hyvä saapua, onpahan sisääntulo ainakin näyttävä!

Hetken tulon jälkeen alkoi valmistautuminen. Eihän tässä kukaan stressaa tai hötkyile. Eihän tässä kukaan koeta uhota kuinka hyvä ampuja on, vaikka tiedän että joukkueessa on jopa tarkka-ampujakouluttaja. Mutta kaippa se on hyvän ampujan merkki ettei tartte ansioilla elvistellä, vaan näyttää kuinka 10 luotia on ammuttu tauluun - vain hieman edellistä reikää suurentaen.

Jutustelua, aseiden kohdistusta sekä sitten se paljon pelätty yksilö- ja joukkuekilpa-ammunta. Turhaan tässä tosiaan mitään stressailemaan, vaikkakin osa ampujista on selkeästi kisassa tosissaan mukana. Onneksi kukaan meidän porukasta ei tähän kastiin kuulunut. Meinaan, se turha kiristely vie kaiken mukavuuden tästä hommasta pois. Ammuntojen johtajat eivät kuitenkaan olleet selvillä, että kyse ei ole varusmiehistä, vaan ihmisistä jotka ovat kerran jos toisenkin nähneet hieman pahempia paikkoja kuin sotkun ikuisuuden pituisen jonon.

Sen verran tuntu intoilulle vielä olevan tilaa komennoissa. Nauratti hieman kun kuuli, ”kukas sielä ennakoi”-tyylisiä lausahduksia. Tosin, tarviihan se jonkun nämäkin ammunnat johtaa, mutta kaippa sitä silti ääneen saa hymyillä kun mieleen juolahtaa oman varusmiesajan jännittävät ammunnat.

Kilpa kuulemma tuotti tulosta aikaisempia kokemuksia paremmin.  Kultaa tuli joukkuekisassa, ja yksilöpuolella Pölläsen Janne ampui niin, että pronssia sai kotiin viedä emännälle.

Pikkuhiljaa lauantaina ampumarata hiljeni, ja väki alkoi siirtyä Haminan kasarmi-alueelle maijoitusta hakemaan. Meillehän tässäkin kävi mielenkiintoisesti, olivat sitten antaneet meidän huoneen jollekin toisille taistelijoille. No, vitsillähän tästäkin selviää, varusmiespäivystäjän korvatkin alkoivat punottaa kun puol tusinaa karvasia ukkoja punkkiaan vaatii, niin on selvästikkin aika antaa hieman löysää kaverille, ettei vallan meihin tuskastuisi.

Hetken odottelun jälkeen, mikä siis armeijan tiloissa kun ollaan, kuuluu asiaan, päivystäjä osoittaa meille tuvan johonka voimme tavaramme laskea. Nopeasti suihkuun, koska pian on aika lähteä maaston tiedusteluun Haminan keskustaan. Ilta siinä sitten kului kaikesta puhellessa, puheessa oli mukana mm. eräs h-d:n v-rod, ja muutama muu vähä-arvoisempi moottoripyörä. Hieno huomata, etteivät näiden matkojen keskustelut rajoitu pelkästään rauhanturvaamisasioihin, vaan että pöydässä voidaan puhua monista muistakin mieltä askarruttavista asioista. Hauskaa on, se tarvii kyllä myöntää.

Ja jos tähän yhtälöön otetaan mukaan se tosi asia, että tapasin nämä herrat vasta 12 tuntia sitten, on selvää että tälle matkalle on osunut mukaan sellaiset kaverit, joiden se paljon puhuttu kemia kohtaa. HAUSKAA ON!

Ilta hämärissä osa meistä jo väsähti toisten vielä miettiessä että olisiko nyt aika laulaa karaokessa ”R-A-K-A-S”, vai kenties ”Villejä lupiineja”. Itse totesin, että nyt on mun aika mennä nukkumaan.

Sunnuntai meni ”lätkiä” ampuessa, ja ihmetellessä kuinka joukkue, jossa on 3 alle 50-vuotiasta kaveria, ja vain yhden ollessa yli 50, voidaan laittaa ”50+ -kilpasarjaan”. No, eihän se minua häiritse että vihdoin olen joukkueessa jossa mullakin on mahdollisuus pärjätä kun vastustaja joukkue rasvaa rollaattoriensa renkaita ja lataa mustaruutiaseitaan lähtöviivalla. Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että meidän tilanne huomattiin kanssakilpailijoiden keskuudessa valtavan soraäänien säestämänä. Tiputtiin seuraavalla kierroksella poliittisen pelin seurauksena, vai johtuko tippuminen niistä ylikasvaneista pohojalaasista, ken tietää, vaan ei kerro.

Huutosakissa on aina tilaa! Siellähän se loppupäivä sitten menikin kun omia kannustettiin jättämään käsijarru sille ensimmäiselle kierrokselle. Hienosti kaverit taistelivat, se täytyy myöntää. Kotimatka meni nukkuessa. Väsyy se vanhakin joskus.

Summaan tähän loppuun sen, että kannattaa oikeasti lähteä näille reissuille mitä järjestetään.

En muista koska mulla olis ollut näin rento ja hyvä henkinen reissu. Jengi toimi yhteen alusta lähtien ja samaan hiileen puhaltaen. Kaikilla oli hauskaa, eikä ketään jätetty jälkeen yksin pyöriskelemään. Kyllä faitteri omistaan huolen pitää, ja me pirkanmaalla vielä paremmin kuin ne muut!!!

OIKEESTI, KAIKKI MUKAAN SEURAAVALLE YHTEISELLE REISSULLE!!!

Terveisin: Teemu ”Salama” Salonen, 145 pistettä 200:sta